Saattohoito eli lähiomaisen läsnäolo vanhuksen viimeisinä elinpäivinä on molemmille osapuolille yksi ihmiselämän arvokkaimmista kokemuksista. Se vaatii omaiselta paljon, paljon itsehillintää ja kipeidenkin asioiden läpikäyntiä, paljon lähellä oloa, kosketusta ja kuuntelutaitoa. Mutta haasteet kannattaa ottaa vastaan, kannattaa uskaltaa heittäytyä lähelle meidän kaikkien edessä olevaa tapahtumaa, rajan yli siirtymistä. Vanhuksemme ansaitsevat sen turvallisuuden tunteen, minkä pystymme heille noina viimeisinä hetkinä antamaan. Se on vain todella pieni vastapalvelus siitä turvallisuuden tunteesta, jonka omat vanhempamme ovat meille antaneet.

Ohessa erään lähiystävän omakohtainen kokemus saattohoitoseikkailusta, joka kasvatti ja opetti lyhyessä ajassa enemmän kuin monet yliopistossa vietetyt vuodet.    

Saattajana portille saakka!

”Maaliskuun 10. päivä heräsin merkilliseen uneen. Äiti tuli sänkyni viereen ja sanoi, että nyt hän rupeaa kuolemaan, nyt alkaa olla sen aika. Nousin aamuaskareilleni ja kertasin mielessäni viime aikojen tapahtumia. Tokihan äidin, pian 98 -vuotiaan teräsmummon, askel oli lyhentynyt ja vauhti hidastunut talven aikana, mutta niinhän oli tapahtunut monena vuonna aikaisemminkin. Talvella vanhusten hoitokodissa huvenneet voimat olivat kuitenkin aina palautuneet takaisin kesän aikana. Kodin tutussa pihapiirissä otetut askeleet saivat mielen virkistymään ja veren kiertämään. Niinhän se menisi tänäkin vuonna, vanhaa rataa.

Olimme ajelleet äidin kanssa kotikylällä muutama päivä aikaisemmin, sunnuntaina. Kävimme tarkistamassa lumitilanteen ja sitähän siellä silloin riitti. Maantieltä pihaan oli koskematon paksu hankikierros, jossa ei näkynyt edes jäniksen jälkiä. Tarkkasilmäinen äitini huomioi talon katollakin olevan lumen ja totesi, ettei pihaan olisi asiaa vielä pitkään aikaan.

–      Tokkopa tuo kesä tulee tänä vuonna ollenkaan, hän totesi omalla epäluuloisella tyylillään.

Vaikka kaikki tuntui olevan päällisin puolin ihan hyvin, en saanut unta pois mielestäni. Joka kerta, kun puhelin soi, pelkäsin kuulevani ikäviä uutisia. Kun sitten sain sisareltani odottamani viestin, huokasin helpotuksesta. Palvelukodissa oli kaikki kunnossa, äiti oli herännyt pirteänä ja oli juuri syömässä siskoni soittaessa. Uneni ei ollutkaan ns. enneuni.

Iloni jäi kuitenkin lyhyeksi. Pari tuntia myöhemmin sisko soitti uudelleen ja kertoi äidin olevan sairaalassa. Jotain oli sittenkin tapahtumassa.

Tämä kyseinen päivä oli minulle henkilökohtaisesti hyvin merkittävä päivä. Olin saanut vihdoinkin valmiiksi väitöskirjani englanninkielisen version ja vienyt sen professorille luettavaksi. Suuri urakka oli nyt harppauksen verran lähempänä päätepistettä – väitöstilaisuutta. Olimme äidin kanssa puhelleet talven mittaan, että kesällä, juhannuksena, pitäisimme Suursuonmäessä juhlat: äidin 98-vuotissyntymäpäivät ja minun väitösjuhlani samalla kertaa.

Työni loppuun suorittamisen ilo muuttui nyt kuitenkin huoleksi. Mitä äidille oli oikein tapahtunut? Miten vakavasta asiasta oli kysymys? Jokin sisälläni sanoi, että minua tarvittiin sillä hetkellä enemmän Viitasaarella kuin Jyväskylässä. Ilmoitin työnantajalleni lähteväni muutamaksi viikoksi lomalle, pakkasin laukkuuni vaihtovaatteiden lisäksi työhöni liittyvää luettavaa ja suuntasin kohti Viitasaarta.

Tästä alkoi yksi elämäni haastavimmasta ja raskaimmasta, joskin myös antoisimmasta keväästä. Kun menin sairaalaan asumaan, kirjauduin samalla opiskelijaksi elämän korkeakouluun, yhteen vaativimmista ja ennalta arvaamattomimmista opinahjoista.

Olen koko työelämäni ajan ollut tekemisissä nuorten ihmisten kanssa. Nuorten, joiden elämässä on ollut menoa ja vauhtia, suunnitelmia, tavoitteita, paljon elettävää elämää edessään. Nyt hyppäsin elämän aamupäivästä elämän iltaan. Ympärilläni oli yhtäkkiä iäkkäitä, paljon elämää nähneitä ja kokeneita ihmisiä, joiden päivä sisälsi paljon odottamista. Arkirutiinien lisäksi vanhukset odottivat, että joku kävisi koskettamassa heitä, tulisi istumaan heidän viereensä, kiireettömästi, kuuntelisi heitä.

Tätähän äitinikin oli toivonut jo monien vuosien ajan, toivonut, että meillä lapsilla olisi hänelle enemmän aikaa. Nyt minun oli rauhoitettava oma kiireinen elämäni, unohdettava työasiani ja pysähdyttävä kuuntelemaan muita, äitiäni. Ennen kuin se olisi liian myöhäistä.

Ensimmäisen viikon nukuin sairaalassa omaisten huoneessa, sitten sänkyni vietiin samaan huoneeseen äitini kanssa. Varmuuden vuoksi. Sydämen toiminnassa oli viitteitä siihen suuntaan, että äkkilähtökin saattoi olla mahdollinen. Ratkaisu oli hyvä, koska äiti nukkui paljon päivällä, mutta jutteli iltamyöhällä ja iltayöstä sitäkin enemmän. Näin jälkeenpäin ajatellen minulla oli onnea matkassa, kun pystyin lähtemään sairaalaan heti. Olin läsnä silloin, kun äitini vielä pystyi puhumaan, pukemaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan sanoiksi.

Kävimme monenlaisia keskusteluja. Milloin suunnittelimme sairaalasta poislähtöä, milloin jätimme jäähyväisiä. Päivällä juttumme olivat asiallisia, vaikka puhuimme kipeistäkin asioista. Yölliset jutut olivat sitä vastoin seikkailua unen ja toden, kuoleman ja elämän rajamailla. Äidin kunto vaihteli päivittäin ja yölliset retkemme olivat sen mukaisia. Parempina päivinä virisi toivonkipinä – jospa hän pääsisi sittenkin vielä ensi kesänä ainakin käymään Suurensuonmäessä. Mutta seuraavana yönä ajatukset olivat jo pitkän elämän loppumetreillä, luopumisessa.

Äidin yölliset tarinat, unen ja toden rajamailla eletyt tapahtumat olivat koskettavaa kuultavaa. Äiti kävi kuoleman portilla monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla, kun molemmat luulimme lähdön hetken jo koittaneen, portti olikin vielä kiinni ja hänet käännytettiin takaisin. Saimme kaikki, niin äiti itse kuin me omaisetkin, lisäaikaa, aikaa järjestellä ajatuksiamme.

Äitiä askarrutti, mikä häntä loppujen lopuksi sen portin takana odotti. Olikohan hän kelvollinen pääsemään portista sisään – ikuiseen elämään? Oliko hän elänyt oikeiden oppien mukaisesti – kun noita uskojakin oli niin monenlaisia. Äiti koki olleensa paha ihminen, hän halusi sopia selvittämättömiä asioita, pyytää anteeksi. Mutta miten?

Hänen pyynnöstään kutsuin tutun pastorin sairaalaan ja sen jälkeen äiti rauhoittui. Seuraavana yönä portti olikin jo auki, mutta hänelle oli luvattu vielä lisäaikaa. Äiti tunsi olonsa turvalliseksi, asiat olivat nyt järjestyksessä. Hänellä oli kaiken lisäksi sairaalassa yksityishoitaja, oma tytär, juttukaverina, ystävänä. Äiti ihmettelikin, kuinka näin eri-ikäiset ihmiset – kuin hän ja minä – saattoivat olla näin hyviä ystäviä.

Yritin tehdä hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi: käänsin kylkeä, korjasin tyynyä, tarjosin juotavaa, syötin, luin ääneen uutisia lehdistä. Hain hoitajilta särkylääkettä, jos jalkakipu ei sivelyistäni ja varovaisesta hieromisestani huolimatta hellittänyt. Tätähän ystävyys on, lähimmäisen huomioimista, auttamista, lähellä oloa, kuuntelemista.

Portti oli yhä auki ja äitiä odotettiin sisään. Mutta äiti viivytteli. Hän ei halunnut lähteä – yksin. Ei halunnut luopua ystävästään, jonka hän oli saanut sänkynsä vierelle, jolla oli kerrankin aikaa hänelle. Niinpä äiti rupesi houkuttelemaan minua mukaansa.

–      Mitäs, jos menisimme portista kahdestaan, niin saisimme olla vielä yhdessä, äitini kysyi viattomasti eräänä yönä.

Yritin selittää, että kyllä minä aikanani tulen perässä ja että kyllä siellä portin takana on paljon tuttuja, ystäviä odottamassa – mutta ovatko he varmasti saman, tuon avoinna olevan portin takana, äiti epäili? Entäpä, jos minä, hänen tyttärensä, menisin, menisin edellä ja varmistaisin asian. Jos kaikki olisi ok, äiti tulisi heti perässä. Äidilliseen tapaansa hän jopa varoitteli kulkemaan portille johtavaa polkua hitaasti, se kun näytti olleen kovin jyrkkä, kivinen ja kapea.

Äiti kävi avonaisella portilla monena yönä, mutta häntä ei laskettu sisään.

–      Miksihän, hän joskus ihmetteli. Sitten se selvisi hänelle. Häntä ei päästetty portin toiselle puolelle, koska hän yritti ”salakuljettaa” minut mukanaan. Sen vuoksi hänet pysäytettiin portilla. Hänelle selitettiin, että portista pitää mennä yksin.

–      Nyt ne rupesi puhumaan meitä eroon toisistamme, äiti totesi eräänä yönä päätään pudistaen.

–      Mokomat.

Tuo sairaalassa viettämäni aika opetti minulle paljon. Se opetti ymmärtämään elämää. Olin vuodeosastolla ikään kuin turistina, en potilaana, en henkilökuntaan kuuluvana, vaan ulkopuolisena. En kuitenkaan tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Sen sai aikaan vuodeosaston henkilökunta. Heidän ystävällinen hymynsä ja iloiset sanansa niin potilaille kuin minulle, omaisille, saivat oloni tuntumaan kotoisalta. Totuin sairaalan ääniin, kaikessa inhimillisyydessään ne loivat turvallisen olon. Odotin lääkärin kietoa, en yksin äitini takia, vaan myös siksi, että lääkärillä oli aina aikaa kysyä minunkin vointia, kuulumisiani. Minustakin pidettiin huolta.

Parin kolmen ensimmäisen viikon aikana, silloin, kun äiti vielä pystyi puhumaan, myös muut sisarukset, ehtivät perheineen vierailla hänen luonaan, montakin kertaa.

–      Kylläpä tuo esikoinen on pysynyt komeana, vaikka on jo niin vanha, äiti totesi sängyn vieressä istuvalle 72-vuotiaalle pojalleen.

Veljeni, ainoana poikana, sai aina erityiskohtelua äidiltä. Se herätti meissä tyttärissä joskus pientä katkeruutta, tai ihan luonnollista kateutta se varmaan oli.

Mutta tarkemmin ajateltuna me tyttäret olisimme käyttäytyneet kukaties aivan samalla tavalla, jos meidän omista lapsistamme olisi neljä poikaa kuollut aivan pienenä. Se ainoa eloon jäänyt olisi erityisasemassa, melko varmasti. Ainakin jos eläisimme sen ajan normien mukaan, jossa äiti oli elänyt. 1900-luvun alkupuolella pojan syntyminen tiesi leivän jatkumista, hengissä säilymistä. Se meiltä tyttäriltä tahtoi usein unohtua. Se, että äiti oli syntynyt aivan erilaiseen maailman kuin mitä me nyt elämme. Siinä hänen maailmassaan poikalapset olivat tärkeämpiä kuin tyttölapset. Samanlaisia maailmoja on olemassa vieläkin. joka puolella, Euroopassakin, puhumattakaan Aasian ja Afrikan maista. Ei se äidin suhtautuminen sen kummempaa ollut. Periaatteesta vain kiinni pitämistä.

Huumorinsa äiti säilytti ihan viime metreille saakka. Osasi hymyillä leveää hampaatonta hymyään hyvälle vitsille, omille sutkauksilleen. Kerran, kun hoitajat kiireissään kääntelivät häntä sängyssä vähän rivakammin, äiti tokaisi:

–      Ku, tyrkkivät ku akka sikkaa.

Ja kun joku ilta toivottelin hänelle hyvää yötä ja sanoin, että nyt nukutaan oikein kunnolla, äiti jatkoi: – Joo, korsataan kuin porsaat – saparo kippurassa.

Muutaman sairaalassa vietetyn viikon jälkeen äidin puheet vähenivät ja lauseet lyhenivät. Sisko tuli vuorostaan hoitajaksi, kun minä läksin välillä Jyväskylään. Äidin kunto huononi pikkuhiljaa ja puhuminen kävi yhä vaikeammaksi. Äiti rupesi antamaan periksi, luovuttamaan. Hän rupesi odottamaan kuolemaa, tuota luonnollista tapahtumaa, jonka me kaikki vuorollamme koemme.

Silti hän ilahtui aina, kun joku tuli hänen sänkynsä viereen kättelemään, juttelemaan. Ilahtui, kun toinen sisko tuli vihdoinkin matkoiltaan takaisin Suomeen, ehti tulla tervehtimään. Ilahtui, vaikka ei enää pystynytkään sitä sanoin ilmaisemaan. Kuulo oli huonontunut, mutta äiti yritti pinnistellä ja saada selvää mitä lähellä puhuttiin. Hän ymmärsi, vaikkei pystynyt vastaamaan kuin ilmeillään, silmillään.

Sitten, puolentoista kuukauden sairaalassaolon jälkeen, äiti luvattiin päästää portista sisälle. Nyt häntä tultiin hakemaan.

–      Jumala tuli hakemaan, hän sanoi eräänä yönä, hymy huulillaan, lohduttavasti,

Hän sanoi nuo sanat keskellä yötä, selvästi ja ymmärrettävästi, vaikka päivällä ei pystynyt enää lauseita muodostamaan. Äiti astui avoimesta portista sisään kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä. Valvoimme siskon kanssa edellisen yönä hänen sänkynsä vierellä. Mutta kun lähdön hetki koitti, keskipäivällä, kun olimme kahdestaan, äitini ja minä. Sain olla läsnä tuona ainutkertaisena, juhlallisena hetkenä.

Äidin harras toive, että pääsisin eläkkeelle ja voisin ruveta hoitamaan häntä, ei toteutunut. Mutta toinen toive, se, että hänen ei tarvitsisi olla kuollessaan yksin, toteutui. Olin vieressä, sain pitää lähtöhetkellä kädestä kiinni ja toivottaa hyvää matkaa.

Hän halusi vielä hyvästellä kaikkia omaisiaan, ystäviään ja tuttujaan. Hän pyysi minua välittämään nämä hyvästit – ja tässä ne nyt tulevat. Äiti on nyt onnellinen, hänen viimeiset terveisensä ovat menneet perille.”

Helsingin Arkadianmäen kansanedustajien ja ministereiden on hyvä ottaa tosiasian perustuvia käytännön näkökohtia huomioon jo pykälien ja korulauseiden rakentamisvaiheessa eli kun ministeriö, tapansa mukaisesti, kokoaa veronmaksajien rahoilla ns. asiantuntijatyöryhmiä tai selvitysmiehiä ja -naisia. Kansanedustajilta, myös saattohoitoa lähivuosina tarvitsevien äänillä valituilta yhteisten asioiden hoitajilta, edellytetään perusteellista asioihin paneutumista eikä vain pitkin eduskunnan käytäviä juoksentelemista ja ”olevinaan tekemistä”.